Tänään kirjoitan

Aihealueet: ihmisenä oleminen, merkityksellinen elämä, elämänkaari ja kasvu

Olemisen kauneus ja nykyhetken unohdetut elämänlahjat

1. huhtikuuta 2024 (Muokattu 18.9.2025)

Omistan kirjoituksen isovanhemmilleni

Nykyajan hetkisyys ja jatkuva tekeminen vie helposti huomion olemisesta ja tästä hetkestä. Huomasin tämän jälleen vierailtuani lähes satavuotiaan vuoteellaan pitkälleen makaavan hauraan mummini luona. Hänen kanssaan vietetty hiljainen hetki muistutti minua elävästi miten tärkeää on olla läsnä tässä hetkessä. Tämä sai pohtimaan, miten löydämme merkityksellisyyden kiirettä ruokkivien valintojemme keskellä. Lopulta on kyse valinnoista, sillä lopulta vastuu ja vapaus valita on olemassa. Vaikka helposti perustelemme kiireemme pakolla sopeutua mielettömään oravanpyörään. En silti kiellä, etteikö yhteiskunnalliset rakenteet vaikuttaisi kiireeseen, joka yhteiskunnassamme vallitsee. Kiireeseen vaikuttaa ehdottomasti tehokkuutta ruokkivat rakenteet, joiden alle ihminen kokonaisuutena usein unohtuu ja unohtaa itsensä. Olen silti toiveikas. 

Ihminen voi tehdä muutosta vastarintaan elämänsä esimerkillään.

Kohtaaminen vanhainkodissa muistutti minua siitä, miten tärkeää lähimmäisen rakastaminen on ja kuinka tämä unohtuu kunnianhimoisten tavoitteidemme keskellä. Me kaikki vanhenemme, ja silloin viimeistään ymmärrämme, mikä elämässä todella merkitsee. Ilman läsnäoloa ja merkityksellisyyttä elämme elämän ohi. Jokainen kaunis hetki on toteutunut tässä hetkessä. Kauniisti kirjoitti myös Astrid Lindgren Saariston lapset kirjassaan:

"Päivä on kokonainen elämä."

Ihmisen ahtauttamalla jatkuvalla tekemisellä, kadottaa nykyhetken, joka on. Kun olemme olemisen tilassa, epävarmuudet ja kaikki se, joka hautautui kiireen avulla sisimpään, saattavat nousta pintaan. Mutta juuri kohtaamalla ne, ne myös väistyvät.

Hiljaiset hetket ovat tärkeitä. Ne kutsuvat meitä läsnäoloon. Rakkaus on ollut ja tulee olemaan aina nykyisyydessä löydettävissä. Tyhjyyden tilassa löydät hiljaisuuden. Tuolloin on mahdollisuus kommunikoida yksin, että toisen ihmisen läsnäolon kanssa. Tyhjä tila korostaa esille jonkin tärkeän olemassaoloa. Ihminen huomaa elämän olevan alati muuttuva. Tuolloin havahtuu arvostamaan tätä hetkeä, joka on käsillä. Saattaa huomata kehoon kertyneitä jännityksiä ja edellispäivän juoksemisia ja lauseita, joita ei missään nimessä olisikaan halunnut sanoa väsymyspäissään. Huomaa, mistä voi olla kiitollinen ja mistä ehkä on aika päästää irti. Ehkä ajatuksista, asenteista oikeasta ja väärästä, kaunan painolasteista, odotuksista kuten esimerkiksi materiasta ja aina vain jostain suuremmasta, mitä uskoo tarvitsevansa, jotta olisi onnellisempi. Mitä jos onni onkin sen vaalimista, mitä jo on? Kun ihminen laittaa telkkarin joku kerta jo vähän aiemmin kiinni illalla ja istuu vain hetken kaikkien tuntemusten kanssa hiljaisuudessa, selkeys alkaa hiljalleen hiipiä syliin.

Keskeneräisyydestä voi löytää jotain kaunista. Ihmisenä olemisen aitous on juuri tämän keskeneräisyyden ja rajallisuuden hyväksymistä. Oman kokemukseni mukaan se on ollut yksi vaikeimmista asioista oppia. Silloin itseriittoisuus vähenee ja tämä mahdollistaa todellisen yhteyden itseen ja toisiin. Hyvin itseriittoinen ihminen ei aina ymmärrä vaalia haavoittuvuuttaan ja inhimillisyyttään saatikka antaa toisten auttaa itseään. "Minä pärjään" (vaikkakin on toki usein hyvä pärjätä) usein kuulen itseni sanovan, kun on vaikeaa jakaa, mitä tarvitsee toiselle. Pärjäämistä varjostaa kuitenkin suomalainen kansanperintö, kulttuurin ihanteet ja historia.

Tyhjää tilaa täytti menneisyydessä nykyhetkessäkin elämänlahjat, jota en kuitenkaan siinä hetkessä analysoinut, niitä vain elin. Isovanhemmat toivat lapsuuteeni turvaa ja tasapainoa. He asuivat Siilinjärvellä rivitalossa, jonka tuoksun muistan edelleen, vaikken osaa sitä kuvailla. Mummi lausui joka ilta saman rukouksen, ja nuo rutiinit toivat perusturvaa. Ukkini oli vakaa ja mummi välitti omalla tavallaan. Muistoihin kuului mummin tarjoama jäätelö kinuskikastikkeella, vihannes- ja kalakeitto sekä pihalla piipahtanut siili ja "istumameditaationi" parin vuoden iässä asvaltilla istuen muurahaisten kävelyreittiä pitkään tutkien nelinkontin. Pidin käteni ympyränä vasten asvalttia, ettei ne lähtisi pois. Pidin hyönteisistä paljon ja tunsin surua, kun samaa hyönteisperhettä en enää löytänyt tutun kiven alta. Minulle oli todella tärkeää katsella niitä. Mummolassa sain aina laittaa muumikasetit pyörimään, milloin tahdoin, "Ukki laita muumikasetti päälle" kuului mummin ääni. Lapsuus täyttyi leikistä, aamusta iltaan. Elämä oli rauhallista, ilman hälyä ja suurta teknologiaa. Elämä täyttyi arjen perusasioista ja siinä kauneus hiljaa lepäsi.

Iltaisin ukki lennätti minua ja siskoa käsivarsillaan pitkin taloa. Lopuksi "lentokone" laskeutui mummin ja ukin vesisänkyyn. Sellaisia sänkyjä en ole sittemmin nähnyt. Ukin vahvoilla käsivarsilla kannateltuna myötätuntoisesti. Tämä toi suuren lahjan. Lapsen ilo on usein aitoa ja iloitsee mitä pienimmistä. Vesilätäköstä, leppäkertun tai muun hyönteisen löytämisestä, röpelöisestä kivestä, yhdestä keksistä, lentokoneesta taivaalla. Tätä ihmettelyn taitoa tulisi vaalia aikuisuudessakin. Ilon kaiku kertoo rakkauden olemassaolosta. Ihmettelen joskus, miksi harvoin hymyilemme kaduilla tai metrossa toisillemme? Myönnän ettei tämä itsellenikään ole helppoa joka hetki. Olemmeko ajatuksissamme huolehtimassa tulevaa tai mennyttä, oliko työpäivämme iloton, missä on merkitys työssä olemisessa ja tekemisessä? Mikä estää mielen tyyneyttä pysyä tässä ja nyt? 

Katse ja yhteys puhelimessa, suunnassa eteenpäin tai historiaan - maailmaan, jonka sisällön suuruuden olemme luoneet. Tuossa hetkessä suuntaamme huomiomme poispäin läheisen todellisista kuulumisista, naapurista, joka on toipunut syövästä ja leikkauksesta, kehostamme, joka kaipaa huolenpitoamme ja lastemme kanssavietetystä yhteydestä ja ajasta? Missä on kirkkautemme nähdä kaikki se hyvä, joka on jo hyvää ympärillämme? Kun selkeys on hiipinyt syliini tavoitan sen millä on oikeastaan merkitystä. 

Nyt mummi lepää enimmäkseen, ja televisio on hänelle seurana. Kun pideltiin käsistä kiinni hetken ennen lähtöäni, siinä hetkessä oli läsnä kaikki tärkein: yhdessä oleminen. Ikkunasta tulvi sisään ilta-aurinko vasten valkoisia verhoja, taivaalla kaartui sateenkaari ja pieni sateen tihku. Mummin vierellä muistin, mitä kuolemanvuoteellaan ukki oli sanonut:

"Elämässä tärkeintä ovat harmonia, sopusointu ja rauha." 

Kädestä vielä kerran mummi tarrasi ennen lähtöäni, laskeuduin kyykkyyn ja sanoin vielä kaiken, mikä yhdisti lapsuuteni mummini olemassaolon merkitykseen, kuinka he toivat turvaa meille Siilinjärvellä. Mummini kädestä pitäminen muistutti minua siitä, että kannamme (unohtaen sen usein) 

Jokainen hetki kannamme käsissämme sata vuotta elämää kuin koivun siemen käsissämme.

Se mitä erehdymme pitämään pienenä, onkin suurta. Tuo samainen puu tiputtaa tuhansia uusia siemeniä maahan, joista vaan harva lähtee kasvamaan. Siksi kysyn meiltä, miten haluamme elää elämämme? Miten elämä toivoo meidän elävän? Elämä on ainutlaatuinen lahja. 

Pieni pohdinta ihmisen keskeneräisyydestä

Syntyykö ihmisen ehjyys sitä mukaan, kun hän on kyennyt hyväksymään keskeneräisyytensä ja integroimaan eri puolensa ja menneensä luomat kokemukset ja käsitykset sellaisiin suhteisiin keskenään, jossa kokee yhä enimmissä määrin sisäistä rauhaa? Pohdin onko itsensä hyväksyminen ja arvostaminen kaikesta huolimatta armossa eli rakkaudessa elämistä ja siitä käsin toimimista? Pohdin myös mahdollisuutta, että onko yksikään ihminen kokonaan ehjä ja toinen rikki, vai onko meissä monia puolia ja erilaisia elämänvaiheita? Joskushan elämässä tapahtuu ikäviä asioita myös meistä riippumattomista syistä. Voiko kuitenkin eheytyminen alkaa vastuunsa kantamisesta ja toimimalla siten, joka aikaansaa viattomuutta? 

Vain meren tyyneydessä voit nähdä taivaan heijastuvan veden pintaan - K.e

Itsemyötätuntoa tukevia keinoja:

- Pidä päiväkirjaa, johon kirjoitat myötätuntoisia kirjeitä itsellesi päivittäin / viikottain

- Pidä kiitollisuus päiväkirjaa, kirjoita päivittäin / viikottain ylös vähintään 1 asia josta voit olla kiitollinen ja miksi. 

- Pysähdy päivän aikana ja tunnustele omaa kehoa ja jaksamista. Mitä tarvitsen voidakseni hyvin? Mitä voin tehdä asian eteen?

- Kysyn itseltäni, mikä tekisi tänään hyvää?

- Hyvä uni, ravinteikas ruoka, liikunta, kävely, uinti

- Käsillä tekeminen, harrastukset, yhteys toisiin ihmisiin

- Naura itsellesi ja toisten kanssa

- Luota ja pidä kiinni toivosta. Luota, että tulevaisuus järjestää kaiken aikaa vihreää kevään lehteä paljaissakin oksissa.

- Vietä aikaa luonnossa

- Joskus saatamme jäädä kiinni tiettyihin tunnetiloihin. Usein nykyhetkeen juureutumista tukee vaikean tilanteen hyväksyminen ja, ettei pysty sitä juuri tässä hetkessä ratkaisemaan paremmaksi. Joskus myötätunto itseään kohtaan voikin olla myötätunto ja lohdun tarjoamista toiselle. 

- Vaikeana hetkenä voit palata sisäisen rakastavan mummin / ukin myötätuntoiseen ja lohduttavaan suhtautumiseen. Voit kuiskata itsellesi: 

" tämä on kärsimyksen hetki. Ihmisenä olemiseen se kuuluu luontaisesti. Olen ennenkin tästä selvinnyt. Olen itselleni rakastava. Kaikki järjestyy."

- Mikäli ihminen tuntee liikaa kuormaa ja ahdistusta, jätänkö itseni yksin vai tukeudunko ystävään tai ammattilaiseen (terapiapalvelut, ilmaiset matalankynnyksen palvelut, pappi  jne.) Toivon, että et jätä itseäsi yksin.

- Huumori: Muumilaakson sarjakuvakirjat. Kuvittele itsesi avaruuteen ja katso tilannettasi sieltä käsin. Miten suuri se on suhteutettuna koko maapalloon? Miltä maapallo näyttää avaruudesta käsin?

Rohkaisuna, muutos on mahdollista hyvään - opimme rakastamaan itseämme ja antamaan anteeksi itsellemme, arki jatkuu. 

Kun olemme olemassa, olemme jo tarpeeksi

Yltiöpärjäämistä arvostetaan yhä suomalaisessa kulttuurissa. Vastuullisuuden rinnalle tarvitaan kuitenkin myös inhimillistä toisten tarvitsemista ja pehmeämpiä arvoja. Ennen yhteisöllisyys kannatteli tätä tasapainoa vahvemmin. 

87-vuotias naapurini kertoo usein ajasta, jolloin ihmiset auttoivat toisiaan enemmän ja arki oli jaetumpaa myös naapureiden kesken. Hän on itse auttanut paljon toisia, ja ilokseni huomaan, että tänäkin päivänä hän saa apua vuorostaan. Yhteisöllisyyttä on yhä olemassa.

Silti moni kokee, ettei omia tarpeita ole aina helppo tuoda esiin. Avun pyytäminen voi tuntua heikkoudelta, vaikka turvalliset ihmissuhteet rakentuvat juuri siitä, että saa olla keskeneräinen ja tarvitseva myös. Meillä on erilaisia opittuja tapoja suhtautua tunteisiin ja omiin (ja toisten) tarpeisiin, ja siksi niiden esiin tuominen on jokaiselle omalla tavallaan haastavaa. Kun tukea ei uskalla pyytää, ihminen jää helposti yksin asioiden kanssa, joissa toisen läsnäolo auttaisi eniten. Ehkä merkityksellisyys ei synny vain pärjäämisestä, vaan myös siitä, että saa olla toisille ihminen. Ihminen ei ole hyvä siksi mitä hän tekee, vaan siksi että hän on. Kuten puut, jotka vanhetessaan kurottavat oksiaan laajemmalle, myös ihminen voi kypsyessään oppia antamaan ja vastaanottamaan enemmän. Kasvu näkyy siinä, mille on tilaa. Mitä enemmän kasvanut puu, tilaa on tarjota syli ja koti pienille oraville, linnuille ja olioille. 

Silti kiire ja suorittaminen vievät helposti toiseen suuntaan. Moni tunnistaa sen, miten vaikeaa on pysähtyä ajoissa. Uupumus voi toistua, jos oma arvo alkaa sitoutua tekemiseen, rooleihin tai pärjäämiseen. Yhteiskunta ei aina tue hidastumista, vaikka juuri silloin ihminen tarvitsisi turvaa, lepoa ja rauhaa ilman jatkuvaa suorituspainetta tai huolta toimeentulosta. 

Pikku Prinssi muistuttaa siitä, miten helposti asetamme etusijalle sen, mikä on hallittavissa ja korjattavissa. On helpompaa vastata konkreettiseen pyyntöön kuin kohdata toisen ihmisen suru, esimerkiksi. Tarina ei kuitenkaan kerro vain toisen kohtaamisesta, vaan kirjan tarinasta voi huomata, miten helposti ohitamme oman sisäisen tarpeemme ja todellisen itsemme tulla kuulluksi ja lohdutetuksi. Lentäjä huomaa itkevän Pikku Prinssin, mutta hänen huomionsa kiinnittyy siihen, mikä on rikkoutunutta ja vaatii korjaamista. Eloton tuntuu kiireellisemmältä kuin elävä, vaikka vieressä oleva inhimillinen sielunelämä ei ole yhtä helppo hallita kuin kone – se vaatii usein myös nopeampaa ja suorempaa toimimista, ei vain hyviä aikeita tai hyvää toivottelua. Ihmissuhteen luottamus ei palaudu samalla tavalla kuin lentokone. Vasta myöhemmin hän oivaltaa, että juuri se itkevä ja elävä olento olisi tarvinnut tulla kohdatuksi ensin. Ehkä tämä kertoo jostain olennaisesta myös meissä. miten helposti asetamme etusijalle sen, mikä on hallittavissa ja ratkaistavissa, vaikka elävä ihminen olisi siinä aivan vieressä. 

Usein opimme ohittamaan oman väsymyksemme ja sen hiljaisen sisäisen äänen, joka pyytää pysähtymään. Ehkä kasvu onkin sitä, että opimme palaamaan siihen ääneen ajoissa – ennen kuin se jää yksin. Hidastaminen ei ole vain yksilön valinta, vaan kutsu. Se koskee meitä kaikkia. 

Hidastaminen auttaa aina näkemään kaiken selkeämmin ja luomaan rauhaa.

Riität siksi, että olet olemassa.. et siksi paljon teet.