Tänään kirjoitan

Aihealueet: ihmisenä oleminen, merkityksellinen elämä, elämänkaari ja kasvu

Olemisen kauneus ja nykyhetken unohdetut elämänlahjat

1. huhtikuuta 2024 (Muokattu 18.9.2025)

Omistan kirjoituksen isovanhemmilleni

Nykyajan hetkisyys ja jatkuva tekeminen vie helposti huomion olemisesta ja tästä hetkestä. Huomasin tämän jälleen vierailtuani lähes satavuotiaan vuoteellaan pitkälleen makaavan hauraan mummini luona. Hänen kanssaan vietetty hiljainen hetki muistutti minua elävästi miten tärkeää on olla läsnä tässä hetkessä. Tämä sai pohtimaan, miten löydämme merkityksellisyyden kiirettä ruokkivien valintojemme keskellä. Lopulta on kyse valinnoista, sillä lopulta vastuu ja vapaus valita on olemassa. Vaikka helposti perustelemme kiireemme pakolla sopeutua mielettömään oravanpyörään. En silti kiellä, etteikö yhteiskunnalliset rakenteet vaikuttaisi kiireeseen, joka yhteiskunnassamme vallitsee. Kiireeseen vaikuttaa ehdottomasti tehokkuutta ruokkivat rakenteet, joiden alle ihminen kokonaisuutena usein unohtuu ja unohtaa itsensä. Olen silti toiveikas. 

Ihminen voi tehdä muutosta vastarintaan elämänsä esimerkillään.

Kohtaaminen vanhainkodissa muistutti minua siitä, miten tärkeää lähimmäisen rakastaminen on ja kuinka tämä unohtuu kunnianhimoisten tavoitteidemme keskellä. Me kaikki vanhenemme, ja silloin viimeistään ymmärrämme, mikä elämässä todella merkitsee. Ilman läsnäoloa ja merkityksellisyyttä elämme elämän ohi. Jokainen kaunis hetki on toteutunut tässä hetkessä. Kauniisti kirjoitti myös Astrid Lindgren Saariston lapset kirjassaan:

"Päivä on kokonainen elämä."

Ihmisen ahtauttamalla jatkuvalla tekemisellä, kadottaa nykyhetken, joka on. Kun olemme olemisen tilassa, epävarmuudet ja kaikki se, joka hautautui kiireen avulla sisimpään, saattavat nousta pintaan. Mutta juuri kohtaamalla ne, ne myös väistyvät.

Hiljaiset hetket ovat tärkeitä. Ne kutsuvat meitä läsnäoloon. Rakkaus on ollut ja tulee olemaan aina nykyisyydessä löydettävissä. Tyhjyyden tilassa löydät hiljaisuuden. Tuolloin on mahdollisuus kommunikoida yksin, että toisen ihmisen läsnäolon kanssa. Tyhjä tila korostaa esille jonkin tärkeän olemassaoloa. Ihminen huomaa elämän olevan alati muuttuva. Tuolloin havahtuu arvostamaan tätä hetkeä, joka on käsillä. Saattaa huomata kehoon kertyneitä jännityksiä ja edellispäivän juoksemisia ja lauseita, joita ei missään nimessä olisikaan halunnut sanoa väsymyspäissään. Huomaa, mistä voi olla kiitollinen ja mistä ehkä on aika päästää irti. Ehkä ajatuksista, asenteista oikeasta ja väärästä, kaunan painolasteista, odotuksista kuten esimerkiksi materiasta ja aina vain jostain suuremmasta, mitä uskoo tarvitsevansa, jotta olisi onnellisempi. Mitä jos onni onkin sen vaalimista, mitä jo on? Kun ihminen laittaa telkkarin joku kerta jo vähän aiemmin kiinni illalla ja istuu vain hetken kaikkien tuntemusten kanssa hiljaisuudessa, selkeys alkaa hiljalleen hiipiä syliin.

Keskeneräisyydestä voi löytää jotain kaunista. Ihmisenä olemisen aitous on juuri tämän keskeneräisyyden ja rajallisuuden hyväksymistä. Oman kokemukseni mukaan se on ollut yksi vaikeimmista asioista oppia. Silloin itseriittoisuus vähenee ja tämä mahdollistaa todellisen yhteyden itseen ja toisiin. Hyvin itseriittoinen ihminen ei aina ymmärrä vaalia haavoittuvuuttaan ja inhimillisyyttään saatikka antaa toisten auttaa itseään. "Minä pärjään" (vaikkakin on toki usein hyvä pärjätä) usein kuulen itseni sanovan, kun on vaikeaa jakaa, mitä tarvitsee toiselle. Pärjäämistä varjostaa kuitenkin suomalainen kansanperintö, kulttuurin ihanteet ja historia.

Tyhjää tilaa täytti menneisyydessä nykyhetkessäkin elämänlahjat, jota en kuitenkaan siinä hetkessä analysoinut, niitä vain elin. Isovanhemmat toivat lapsuuteeni turvaa ja tasapainoa. He asuivat Siilinjärvellä rivitalossa, jonka tuoksun muistan edelleen, vaikken osaa sitä kuvailla. Mummi lausui joka ilta saman rukouksen, ja nuo rutiinit toivat perusturvaa. Ukkini oli vakaa ja mummi välitti omalla tavallaan. Muistoihin kuului mummin tarjoama jäätelö kinuskikastikkeella, vihannes- ja kalakeitto sekä pihalla piipahtanut siili ja "istumameditaationi" parin vuoden iässä asvaltilla istuen muurahaisten kävelyreittiä pitkään tutkien nelinkontin. Pidin käteni ympyränä vasten asvalttia, ettei ne lähtisi pois. Pidin hyönteisistä paljon ja tunsin surua, kun samaa hyönteisperhettä en enää löytänyt tutun kiven alta. Minulle oli todella tärkeää katsella niitä. Mummolassa sain aina laittaa muumikasetit pyörimään, milloin tahdoin, "Ukki laita muumikasetti päälle" kuului mummin ääni. Lapsuus täyttyi leikistä, aamusta iltaan. Elämä oli rauhallista, ilman hälyä ja suurta teknologiaa. Elämä täyttyi arjen perusasioista ja siinä kauneus hiljaa lepäsi.

Iltaisin ukki lennätti minua ja siskoa käsivarsillaan pitkin taloa. Lopuksi "lentokone" laskeutui mummin ja ukin vesisänkyyn. Sellaisia sänkyjä en ole sittemmin nähnyt. Ukin vahvoilla käsivarsilla kannateltuna myötätuntoisesti. Tämä toi suuren lahjan. Lapsen ilo on usein aitoa ja iloitsee mitä pienimmistä. Vesilätäköstä, leppäkertun tai muun hyönteisen löytämisestä, röpelöisestä kivestä, yhdestä keksistä, lentokoneesta taivaalla. Tätä ihmettelyn taitoa tulisi vaalia aikuisuudessakin. Ilon kaiku kertoo rakkauden olemassaolosta. Ihmettelen joskus, miksi harvoin hymyilemme kaduilla tai metrossa toisillemme? Myönnän ettei tämä itsellenikään ole helppoa joka hetki. Olemmeko ajatuksissamme huolehtimassa tulevaa tai mennyttä, oliko työpäivämme iloton, missä on merkitys työssä olemisessa ja tekemisessä? Mikä estää mielen tyyneyttä pysyä tässä ja nyt? 

Katse ja yhteys puhelimessa, suunnassa eteenpäin tai historiaan - maailmaan, jonka sisällön suuruuden olemme luoneet. Tuossa hetkessä suuntaamme huomiomme poispäin läheisen todellisista kuulumisista, naapurista, joka on toipunut syövästä ja leikkauksesta, kehostamme, joka kaipaa huolenpitoamme ja lastemme kanssavietetystä yhteydestä ja ajasta? Missä on kirkkautemme nähdä kaikki se hyvä, joka on jo hyvää ympärillämme? Kun selkeys on hiipinyt syliini tavoitan sen millä on oikeastaan merkitystä. 

Nyt mummi lepää enimmäkseen, ja televisio on hänelle seurana. Kun pideltiin käsistä kiinni hetken ennen lähtöäni, siinä hetkessä oli läsnä kaikki tärkein: yhdessä oleminen. Ikkunasta tulvi sisään ilta-aurinko vasten valkoisia verhoja, taivaalla kaartui sateenkaari ja pieni sateen tihku. Mummin vierellä muistin, mitä kuolemanvuoteellaan ukki oli sanonut:

"Elämässä tärkeintä ovat harmonia, sopusointu ja rauha." 

Kädestä vielä kerran mummi tarrasi ennen lähtöäni, laskeuduin kyykkyyn ja sanoin vielä kaiken, mikä yhdisti lapsuuteni mummini olemassaolon merkitykseen, kuinka he toivat turvaa meille Siilinjärvellä. Mummini kädestä pitäminen muistutti minua siitä, että kannamme (unohtaen sen usein) 

Jokainen hetki kannamme käsissämme sata vuotta elämää kuin koivun siemen käsissämme.

Se mitä erehdymme pitämään pienenä, onkin suurta. Tuo samainen puu tiputtaa tuhansia uusia siemeniä maahan, joista vaan harva lähtee kasvamaan. Siksi kysyn meiltä, miten haluamme elää elämämme? Miten elämä toivoo meidän elävän? Elämä on ainutlaatuinen lahja. 

Sisäinen myötätuntoinen puhe ja yhteys itseämme kohtaan 

En ole viimeaikoina julkaissut kirjoittamiani pohdintoja julkisesti näkyväksi. Pitkästä aikaa kirjoitan. Toivon, että kysymyksistä on voinut olla tukea omalle pohdinnalle. Mikä tukee kohti yhteyttä omaan itseeni? Ja miten voin vahvistaa itsemyötätuntoa itseä kohtaan.

Olen osallistunut reilu vuoden tietoisen läsnäolon ja sekulaarisen meditaation harjoitteluun. Kurssiharjoitteet ovat sisältäneet kävely- ja istumameditaatioita sekä rentoutushetkiä, joissa ohjaaja puhuu rauhallisesti ja vakaasti:

"Hengitän sisään, hengitän ulos, sisään ja ulos…".

Jossain kohtaa ohjaaja ohjaa meditaatiota kuin kuuntelisi pitkää ohjattua äänitettä. Jokainen kerta on elävä ja uusi, mikä tekee harjoituksesta tuoreen. Yhteyttä itseen tukee itsensä kohtaaminen kaikissa kokemuksissa. Vaikeina ja sietämättöminä hetkinä tämä voi kuitenkin tuntua haastavaksi tehtäväksi yksin, jolloin tarvitsee toisia. Meditaation ohjaajan peilauksessa ja sanojen kautta voi löytää lähemmäs maadoittumista nykyhetkeen, johon ohjaajakin on vuosikymmenen harjoittelulla päässyt. Itsensä kohtaamisen harjoittelu on kuin salilla käymistä. Itsetuntemus laajenee, mitä enemmän on valmis tuntemaan itseään, mielen liikkeitä, tunteita, tarpeita ja ajatuksia. Nykyhetkeen palaaminen ja toisten ihmisten kanssa oleminen auttaa keskittämään myös huomiota toiseen ja elämään.

Usein puhutaan rakastavasta ja viisaasta sisäisestä vanhemmasta, joka sallii hoivata kipukohtiamme, haavoja ja tunnetiloja mielen sisäisessä maailmassa. Ihana oli ohjaajan vertauskuva sisäisestä mummosta. Vaikeina hetkinä voimme kuvitella sisäistä kasvuamme kukan lailla kukkaniityllä, sen kauniit terälehdet. Toisinaan huomaammekin terälehtien olevan ehjien sijaan rosoisia ja rikkoontumassa – ei vain ulkoisen elämän, vaan myös vaikeiden ihmissuhteiden vuoksi.

Voimme olla mummo näille rikkoontuneille terälehdille, syleillä niitä ja antaa myötätuntoisen huomiomme. Jos ulkopuolella meitä on kohdeltu kaltoin, meidän ei tarvitse jatkaa sitä. Valitettavan usein ulkomaailman heijastus, ilmeet, katseet, ikävät teot ja julmat sanat / välinpitämättömyys saattavat jäädä meihin. Mitä nuoremmasta ihmisestä tai lapsesta on kyse se kehittää huonoa itsetuntoa. Voi tulla tietoisemmaksi tästä syy-seurauksesta, jolloin huonoa itsetuntoaan voi alkaa ravita.

Voimme tehdä u-käännöksen, kääntyä lempeästi itseämme ja heikkouksiamme kohti ja rakastaa niitä. Voimme puhua itsellemme kuin mummo, joka puolustaisi ja tulisi tuon ikävän heijasteen ja itsemme väliin sanoen: " Tuo mitä toinen sanoi, syntyi hänen ajatuksista. Hänen tekonsa / sanansa kertoi hänestä, ei sinusta. Minulle olet rakastettava ja aina oikein." Mitäköhän sisäinen ukki sanoisi sille osalle meistä, joka joskus on itseään kohtaan ankara? Esimerkiksi: " Kuulen ja ymmärrän, tuo on varmasti tuntunut ikävältä. Me selvitään tästä yhdessä. Olen tukenasi nyt ja aina. "

Näin kivut ja haavat alkavat hiljalleen parantua, kun tuet sisäisesti itseäsi vaikeina hetkinä. Joskus ihmisellä on voinut olla vaikea suhde vanhempiin ja mummoon, jolloin voi kuvitella sisäisen ukin olevan lämmin, rakastava hahmo, joka puhuu meille kauniisti, kärsivällisesti ja kuunnellen, ei poispäin kääntyen. Kun tätä harjoittelemme, voimme huomata, että poispäin kääntyminen on usein ollut seurausta keskeneräisistä haavoista, jotka ovat synnyttäneet kyvyttömyyttä kohdata ja sietää vaikeaa itsessä tai toisessa – sillä se herättää molemmissa vaihtoehdoissa vaikeaa meissä itsessämme. Toisaalta, jos toinen on kohdellut meitä kaltoin sanallisesti tai fyysisesti, voimme olla sisäisessä maailmassamme tuo vahva ukki, joka on meidän puolellamme, näkee laajemmin ja viisaammin, ja suhtautuu jokaiseen rosoiseen terälehteen kuin omaan lapsenlapseensa ja puolustaa kukan terälehtiä sitä satuttavilta tekijöiltä, mikäli ne tekevät vain tuhoa. Meditaatiotunnin ohjaaja on kertonut usein tarinoita tilanteista, joissa opetellemme myös istumaan varjojemme sekä toisten varjojen kanssa. Kutsumme teelle sen, joka ei jätä meitä rauhaan. Sanomme sille

Tervetuloa rakas varjoni, istutaan ja juodaan teetä. Joskus vastaan taistelu on pidempi tie rauhaan kuin hyväksyminen ja kohtaaminen. 

Vain meren tyyneydessä voit nähdä taivaan heijastuvan veden pintaan - K.e

Itsemyötätuntoa tukevia keinoja:

- Pidä päiväkirjaa, johon kirjoitat myötätuntoisia kirjeitä itsellesi päivittäin / viikottain

- Pidä kiitollisuus päiväkirjaa, kirjoita päivittäin / viikottain ylös vähintään 1 asia josta voit olla kiitollinen ja miksi. 

- Pysähdy päivän aikana ja tunnustele omaa kehoa ja jaksamista. Mitä tarvitsen voidakseni hyvin? Mitä voin tehdä asian eteen?

- Kysyn itseltäni, mikä tekisi tänään hyvää?

- Hyvä uni, ravinteikas ruoka, liikunta, kävely, uinti

- Käsillä tekeminen, harrastukset, yhteys toisiin ihmisiin

- Naura itsellesi ja toisten kanssa

- Luota ja pidä kiinni toivosta. Luota, että tulevaisuus järjestää kaiken aikaa vihreää kevään lehteä paljaissakin oksissa.

- Vietä aikaa luonnossa

- Joskus saatamme jäädä kiinni tiettyihin tunnetiloihin. Usein nykyhetkeen juureutumista tukee vaikean tilanteen hyväksyminen ja, ettei pysty sitä juuri tässä hetkessä ratkaisemaan paremmaksi. Joskus myötätunto itseään kohtaan voikin olla myötätunto ja lohdun tarjoamista toiselle. 

- Vaikeana hetkenä voit palata sisäisen rakastavan mummin / ukin myötätuntoiseen ja lohduttavaan suhtautumiseen. Voit kuiskata itsellesi: 

" tämä on kärsimyksen hetki. Ihmisenä olemiseen se kuuluu luontaisesti. Olen ennenkin tästä selvinnyt. Olen itselleni rakastava. Kaikki järjestyy."

- Mikäli ihminen tuntee liikaa kuormaa ja ahdistusta, jätänkö itseni yksin vai tukeudunko ystävään tai ammattilaiseen (terapiapalvelut, ilmaiset matalankynnyksen palvelut, pappi  jne.) Toivon, että et jätä itseäsi yksin.

- Huumori: Muumilaakson sarjakuvakirjat. Kuvittele itsesi avaruuteen ja katso tilannettasi sieltä käsin. Miten suuri se on suhteutettuna koko maapalloon? Miltä maapallo näyttää avaruudesta käsin?

Rohkaisuna, muutos on mahdollista hyvään - opimme rakastamaan itseämme ja antamaan anteeksi itsellemme, arki jatkuu.